Boys Don’t Cry

Jostain syystä en ole saanut kirjoitettua, vaikka kirjoitettavaa olisi itseasiassa ollut. Nykyään muutenkin kirjoittamisesta on tullut epäsäännöllisempää ja tottapuhuen en ole aivn tyytyväinen siihen. Kirjoittaminen nimittäin auttaa minua jäsentelemään asioita. Muuten jään lukkoon niiden kanssa. Ehkä olen taas heittäytynyt liikaa työhön. En tiedä.

I was waiting for so long
For a miracle to come
Everyone told me to be strong
Hold on and don’t shed a tear
(Céline Dion - A New Day Has Come)

Toukokuun lopulla oli kauan odottamani päivä. Lähes viisi kuukautta diagnoosista pääsin vihdoin Naistenklinikan hormonipolille. Nukuin edeltävän yön todella huonosti ja aamulla olin täysi hermoraunio. En ollut koskaan aiemmin edes käynyt Naistenklinikalla, joten itse paikkakin oli hieman hämmentävä. Itse talo huokuu epämiellyttävää laitosmaisuutta. Ilmoitustaulut on vuorattu kampanjajulisteilla, jotka liittyvät raskauteen, synnytykseen, perheväkivaltaan… Tunsin oloni yhtä luonnolliseksi kuin miehet joskus 50-luvulla mennessään katsomaan vaimojaan synnytyslaitokselle. Ei minua varmaan kukaan mitenkään oudoksuen katsonut, mutta tunsin silti olevani väärässä paikassa istuessani lapsettomuushoidoissa olevien parien kanssa samassa tilassa.

Lääkäri ja hoitaja olivat hyvin mukavia - kuten olin huhuja kuullutkin. On hyvä, että transihmisten hormonihoitojen aloitukset on keskitetty tiettyyn paikkaan. Sukupuolenkorjausprosessia joutuu yleensä selittämään lääketieteen ammattilaisillekin varsin pitkän kaavan mukaan, joten on huomattavan helpottavaa, kun perusasiat ovat hoitavalle lääkärille selviä. Ja tietenkin transpotilas - sukupuolidysforian takia - on omalla tavallaan delikaatti tapaus, joten lääkäriltä edellytetään tiettyä hienotunteisuutta.

Mitään estettä hormonihoidon aloittamiselle ei ilmennyt, joten lääkäri kirjoitti minulle samantien puolen vuoden satsin testosteronia. Lääke otetaan kolmen viikon välein injektiona lihakseen ja sitä jatketaan koko elämän. Sovimme kolmen kuukauden päähän soittoajan, jolloin lääkäri kyselee miten hoito on lähtenyt käyntiin ja puolen vuoden päähän kontrollikäynnin.

On lienee sanomatta selvää, että suuntasin jokseenkin suoraan apteekkiin ja pistin ensimmäisen annoksen jo samana päivänä. Mitään huikeaa euforiaa en kokenut (mitä olen vertaistukiryhmässä kuullut toisten kokeneen), mutta se lienee lähinnä placebovaikutusta muutenkin. Oikeastaan tajusin asian todella vasta seuraavana päivänä. Ja yhä sitä on hieman hankalaa hahmottaa, että tämä on nyt ihan todellista. Siitä kun pyysin lähetteen transtutkimuksiin kesti noin puolitoista vuotta, kunnes sain tuon ensimmäisen hormonipiikin. Odotusta on tietenkin ollut takana vielä paljon kauemmin.

Olen nyt ollut reilut pari viikkoa hormoneilla ja tässä vaiheessa jokainen päivä on hieman erilainen. Uusi murrosikä on selvästi alkanut. Kaksi päivää piikistä alkoi kurkku tuntua turvonneelta ja siitä lähtien ääni on ollut flunssaisen oloinen. Joinain päivinä se on huomattavasti matalampi ja toisinaan lähes entisensä. Ääni väsyy selvästi aiempaa helpommin ja väsyessä se alkaa särkyä, joten äänenmurros tekee jo tuloaan.

Noin viikko piikistä huomasin ylähuuleen alkavan ilmestyä tummempia haivenia. Ei näistä vielä teiniviiksiä saa, mutta naaman trimmausta pitää jo harrastaa säännöllisesti. Lihakset ovat olleet lähipäivinä jatkuvasti jumissa. Etenkin jaloissa on kasvukivun tyyppistä kipua (vaikka luut nyt eivät enää kasvakaan - vain lihakset) ja venytellä täytyy päivittäin. Muuten en pysty lihaskivuilta nukkumaan (myös lapsena jalkojen kasvukivut valvottivat minua). Ulkomuodon muutoksista on vielä vaikea sanoa mitään, koska itse niitä on hankala havaita. Tuskin mitään erityistä on vielä tapahtunut.

Pari päivää sitten alkoi naama kukkia. En nyt sanoisi tätä akneksi, mutta tavallista enemmän näppylöitä kyllä on. Ilmeisesti se on tyypillistä juuri seuraavan piikkipäivän lähestyessä, kun hormonitaso on alhainen. Toivottavasti ensi viikolla oleva piikki numero 2 saa ihon taas hieman parempaan kuntoon.

Muista muutoksista en ole itse ainakaan vielä erityisen tietoinen. Lähinnä voisi sanoa, että kaikenlaista pientä on meneillään kokoajan. Jokainen päivä tuo tullessaan uutta, joten elämäni on aika jännittävää tällä hetkellä. Tavallaan tässä käydään nyt pojan murrosikää pikakelauksella läpi. Onnellinen olen siitä, että hormonihoidon aloitus ajoittui kesän alkuun. Kun tanssimisesta on kesälomaa niin lihakset saavat tehdä alun kasvuspurtin rauhassa. En edes uskalla kuvitella miten jumissa minulla olisi paikat, jos tällä hetkellä treenaisin täysillä.

Loppukevennykseksi tarjoilen transmiesmuusikko Athens Boy Choirin koomisen musiikkivideon Fagette. Niin kappale kuin videokin on todella B-A-N-A-N-A-S…

On näitä päiviä, jolloin homma lähtee jo alussa menemään pahasti pieleen. Tämä päivä ei sentään kuulunut kategoriaan painajaismainen, mutta stressi- ja ahdistusluvut nousevat kattoon jos joutuu heräämään työkaverin soittoon “ootko tulossa töihin tänään…”. Onnekseni työaika oli alkanut vasta vartti sitten ja jo kymmenen minuutin päästä olin työpaikan pihalla. En ehkä erityisen eleganttina, mutta olin kuitenkin.

Herääminen on heikkouteni, mutta nopeat lähdöt ovat onneksi vahvuuteni. Taisin tulla jo opiskeluaikana tunnetuksi pommiin nukkumisistani. En toki sitä nyt ihan viikottain harrasta, mutta varmaan kuukausittain kuitenkin. Syykin on itseasiassa harvinaisen selvä. Unirytmini on olematon ja masennuksen helpottumisesta huolimatta univaikeudet eivät oikein ole ottaneet kadotakseen.

Nukahtamislääkkeitä on tullut toisinaan harrastettua, mutta ne ovat hieman ongelmallisia. Nukahtamislääkkeestä ei nimittäin ole mitään iloa jos ei saa aamuyöllä unta. Eikä niitä viitsisi joka ilta ottaa ihan vain siltä varalta, että jos ei saa unta tai sattuisi heräilemään yöllä. Aion nyt katsoa ensin muuttaako hormonihoidon aloitus tilannetta johonkin suuntaan. Testosteroni voi hyvinkin vaikuttaa noihin vireystiloihin ja siten auttaa asiaa.

Työpäivä oli muutenkin vähän outo. Vierailijoita katsomassa laitteita ja samalla piti yrittää tehdä hommia, joista mikään ei mennyt normaalin kaavan mukaan. Tunnin verran huhkin ylitöitä, kun viimeinen tapaus osoittautui vielä poikkeuksellisen ongelmalliseksi. Kotiin päästyäni olin hyvin onnellinen siitä, ettei tänään ollut mitään treenejä tai muita menoja illaksi.

Päätin purkaa ajatuksiani listaamalla asioita, jotka ärsyttävät juuri nyt:
- töissä saa sähköiskuja
- nukkuminen on hankalaa
- iPodista on kadonnut ne korvaplugien pehmustejutut enkä tiedä mistä saisi uusia
- ruokakaupassa ei koskaan tiedä mitä haluaa ja sitten ei osta mitään ja sitten kärsii nälkää
- 35 kokoisia kenkiä on vaikea löytää
- kissa kaataa pyykinkuivatustelineen
- lonkat ovat jumissa, teki mitä hyvänsä (tai oli tekemättä)
- blogi on talviajassa
- wordpress pitäisi päivittää, mutta en osaa/jaksa
- minulla ei ole sisäkköä, joka silittäisi pyykkini

Juuri ennen syntymäpäiviäni päätin, että olisi aika tuulettaa kaappia. Luuranko jos toinenkin oli ehtinyt vuosien saatossa kerätä pölyä ja nimenvaihdos teki kevätsiivouksesta muutenkin ajankohtaisen.

Olen jakanut sukulaiset karkeasti kahteen osaan tämän ulostulon suhteen: läheisiin (äidin vanhemmat ja eno perheineen) ja ei-niin-läheisiin (ne loput). Läheisille sukulaisille prosessista kertominen oli (ehkä, toivottavasti…) viimeinen vaikea pala. Ei-niin-läheisille en ole vielä kertonut ja heidän mielipiteensä ovat yhdentekeviä (kunhan eivät roviolle vie). Ei sillä, etteikö ei-niin-läheisissäkin olisi mukavia ihmisiä, mutta kuitenkin sellaisia joita en kaipaisi jos osoittautuisivat suvaitsemattomiksi tämän trans-asian suhteen.

Niinpä kirjoitin kirjeen enoni vaimolle. Päätin lähestyä heidän perhettään hänen kauttaa, koska hän on varsin liberaali tapaus ja terveydenhuoltoalan ihmisenä tajuaa myös tuon lääketieteellisen puolen asiasta. Kuten myöhemmin ilmenikin niin hän oli selvittänyt sitten asian enolleni ja serkuilleni. Pari päivää myöhemmin laitoin kirjeen äitini vanhemmille (jotka asuvat samalla paikkakunnalla kuin enoni perheineen - ajattelin heistä olevan tukea toisilleen). Kirjeiden tyylit olivat varsin erilaiset, mutta molemmissa selvitin perusasiat: mistä koko homma on lähtöisin, mitä transsukupuolisuus tarkoittaa ja mitä on luvassa seuraavaksi.

Kirjeen saatuaan isoäitini soittikin minulle ja puhuimme pitkään puhelimessa. Hän kertoi isoisän kanssa aluksi itkeneensä asiaa. Olivat kuitenkin puhuneet asiasta ja tulleet siihen tulokseen, että minun hyvinvointini ja onnellisuuteni ovat tärkeimpiä. Olen kuulemma heille yhä yhtä tärkeä lapsenlapsi. Enon vaimo puolestaan lähetti minulle sähköpostia, jossa kertoi päällimmäisten tuntemustensa olevan ilo itseni löytämisestä ja suru siitä mitä kaikkea olen saanut sitä ennen kokea. Hän kertoi puhuneensa enolleni ja serkuille, jotka olivat kuulemma hivenen hämmentyneitä, mutta ilmeisesti ottivat asian hyvin. Viikonloppuna toinen serkuistani tuli kylään ja keskustelutamme hänkin oli täysin tukenani.

Läheiset sukulaiset siis ottivat uutisen transprosessista todella hienosti. Toki ajatukseen tottuminen voi viedä aikaa ja sitä olen ilman muuta valmis antamaan. Tavallaan koin nyt todella ansaitsevani sen ilon ja riemun mitä nuo hyvät reaktiot aiheuttivat - sen jälkeen mitä olen vanhempieni suunnalta saanut kestää.

Jäljellä ovat vielä nuo ei-niin-läheiset sukulaiset. Heille olen ajatellut massapostittaa jonkinlaisen “olen muuttunut”-kortin. Tiedän sen aiheuttavan osassa sukua varmasti hyvin raivokkaitakin reaktioita, mutta eipä tätä asiaa voi oikein piilotellakaan. Minulle sopii strategiaksi parhaiten tuo, että heitän kortit pöytään ja annan muiden sitten rauhassa ihmetellä. En jaksa alkaa vältellä ketään tai esittää enää päivääkään muuta kuin mitä olen. Ja jos jollain on asiasta eriävä mielipide niin se on sitten hänen henkilökohtainen helvettinsä.

Jos olisi mahdollista niin toki esittäisin asian mieluiten samaan tapaan kuin Radio Donnan mainoksessa…

There was a time when I felt like I cared
That I was shorter than everyone there
People made me feel like life was unfair
And I did things that made me ashamed
Cos I didn’t know my body would change
I grew taller than them in more ways
But there will always be the one who will say
Something bad to make them feel great
(Sugababes - Ugly)

Tänään tuli täyteen neljännesvuosisata tätä elämää. Siihen aikaan on mahtunut paljon kaikenlaista, eikä pelkästään hyviä asioita. Yhdeksän vuotta peruskoulua, kolme vuotta lukiota, nelisen vuotta aktiivista opiskelua, pari vuotta töitä tällä alalla, kaksikymmentä vuotta vanhempieni kotona, viisi vuotta omillaan, kolme vuotta seurustelua, kaksi ja puoli vuotta kumppanuutta kissaneidin kanssa, neljä vuotta koulukiusaamista, neljä vuotta syömishäiriötä, kaksi ja puoli vuotta syömishäiriön hoitoa, vuosi transtutkimuksia, kaksikymmentä viisi vuotta väärässä kehossa.

Olen kokenut ehkä enemmän kuin kenenkään tarvitsisi, mutta sitä kautta olen kasvanut täksi ihmiseksi joka olen. Tällä hetkellä minulla on hyvä olla itseni kanssa. Vaikka keho ei vielä vastaa sitä mitä pään sisällä koen niin tiedän niiden muutosten olevan aivan lähellä. Siten olen voinut armahtaa vartaloparkaani, jota olen kohdellut vuosia kaltoin. Palautusoikeutta ei valitettavasti ole, mutta onneksi suunnitteluvirheitä saa korjata takuun piikkiin.

Yleisön pyynnöstä kerron vielä lopuksi hieman lisää tuosta nimiasiasta. Edellisen kirjoituksen kommenteissa kyseltiin miten päädyin valitsemaan uudet nimeni. Yksi asia, joka jollain tasolla vaikutti nimivalintaan on se, että minulla oli yksi 80-luvun alun yleisimmistä tyttöjen nimistä. Ja se ei ollut minusta koskaan erityisen hienoa. Esimerkiksi amk:ssa minun luokallani meitä oli kolme samannimistä ja toisella kaimoistani oli jopa sama toinen nimi. Lisäksi minusta oli jotenkin absurdi ajatus valita itselleen nimeä, koska nimi on asia joka vain on.

Tunnen jonkinverran transihmisiä ja voisin sanoa kolme pääkaavaa uuden nimen valitsemiseksi: 1) käännetään nimi toiselle sukupuolelle (esim. Johanna - Johannes), 2) annetaan vanhempien valita uudet nimet (tämä ei tullut mieleenkään, koska vanhempani eivät edes hyväksy prosessia) tai 3) jotain ihan muuta. Minä turvauduin kolmanteen vaihtoehtoon. Aluksi olin ajatellut lyhentää toisen nimeni pojan nimeksi, mutta hyvin moni ystäväni sanoi, ettei se nimi ollut ollenkaan minun oloiseni…eikä se siltä tuntunutkaan.

Hyvin pian tulin siihen tulokseen, että kutsumanimekseni tulisi lempinimeni (joka on englantilainen). Ystäväni ovat käyttäneet sitä vuosia ja reagoin siihen kuten omaan nimeen. Sointuvuussyistä tämä nimi sijoittui järjestyksessä toiseksi. Kolmanneksi nimeksi halusin jotain upeaa ja luonnetta kuvaavaa - joten nappasin kirjallisuudesta (ranskalaisen) nimen, joka kuuluu hahmolle johon olen syvästi samaistunut. Ensimmäinen nimeni syntyi sitten aika vahingossa. Eräs työkaverini heitti sen alunperin vitsinä. Se alkaa samalla kirjaimella kuin vanha etunimeni ja on harvinainen, mutta napakka suomalainen nimi. Jokaista nimeäni on Suomessa alle 15. Se ei kerro erikoisuuden tavoittelusta, vaan pikemminkin siitä, että halusin itseni oloiset nimet.

Minulla on nyt ollut reilut pari viikkoa uusi uljas nimeni. Ennen kaikkea oikea nimeni. Maailma ei ole mullistunut mitenkään merkittävästi, mutta olen leijunut tasaisessa euforiapilvessä ihan silkkaa ylpeyttä. Ei ole luonnollista olla ylpeä siitä, että on nimi. Kaikillahan on (paitsi orjilla ja keskitysleireillä syntyneillä lapsilla, mutta jättäkäämme se sivupolku toiseen kertaan) nimi. Minä kuitenkin nautiskelen aimo siemauksin tästä luonnottomasta riemusta, että olen saanut nimetä itseni.

Virallisesti nimi astui voimaan silloin kun sain kaikki tarpeelliset paperit maistraattiin ja väestörekisteriotteessakin mainitaan tuo 18.04. päivämääränä jolloin joku kumma naisniminen tyyppi lakkasi olemassa olemasta ja tilalle tuli uljas miesniminen tyyppi. Viikon päästä maanantaina totesin nimitietojeni päivittyneen Väestörekisterikeskuksen nimipalveluun. Vielä ne ovat siellä naiset-sarakkeessa, mutta henkilötunnuksen vaihduttua (ensi vuonna) ne siirtyvät huomaamattomasti kaikessa hiljaisuudessa miehet-sarakkeeseen.

Uuden nimen joutuu ilmoittamaan jokaiseen instanssiin, joka on tekemisissä nimen kanssa (paitsi niihin, jotka saavat sen suoraan väestörekisteristä - esimerkiksi poliisi). Koska nimeni vaihtui perjantaina juuri virastoajan viimeminuuteilla pääsin paperisotimaan vasta seuraavalla viikolla. Ensimmäisenä menin pankkiin, jossa mukava pankkineiti vaihtoi nimeni nettipankkiin ja tilasi minulle uuden pankkikortin. Kortti tuli postissa tänään eli tasan kahdessa viikossa (kuten virkailijatar oli arvellutkin).

Poliisilaitoksella kävin viime viikolla ja tilasin uuden passin sekä ajokortin. Kamalan kallista puuhaa ottaen huomioon, että vuoden päästä menevät taas uusiksi hetun vaihdon myötä. Passin arvon ymmärrän, kun nykypassi sisältää melkoisesti kaikkia hienouksia. Ajokortti kuitenkin on vain säälittävä muovilätkä, jonka tekokustannukset ovat tuskin viittä euroa. Lähes satanen meni silti sileäksi noiden kahden asiakirjan uusittamisessa. Passin saan tänään (eli viikon viiveellä) ja ajokortin viikon päästä (eli kahden viikon viiveellä).

Kela ei ole antanut kuulua itsestään mitään. Uusi Kela-kortti tulee automaattisesti, mutta ilmeisesti ne teetätetään lapsityövoimalla jossain sananvapautta tallovassa riistovaltiossa ja toimitus kestää siten luokattoman kauan. Reseptilääkkeet sain kyllä vanhalla Kela-kortilla ja vanhalla nimellä olevalla reseptillä. Yliopiston apteekin mukava farmaseutti kuitenkin naputteli ystävällisesti lääketarraan uuden nimeni.

Töissä nimenvaihdos on sujunut virallisissa puitteissa ongelmattomasti. Kävin ilmoittamassa asiasta henkilöstötoimistoon ja jo seuraavana päivänä sain uuden nimikyltin ja kulunvalvontakone tiesi myös uuden nimeni. Ylpeydestä muikeana avasin uudella nimellä varustetun palkkakuitin kuun vaihteessa. Työvuorolistoihinkin kollegat saivat pienen väännön jälkeen minulle uuden nimen.

Mitä tulee sitten sosiaaliseen elämään niin muutokset luonnollisesti tapahtuvat ajan kanssa. Ystäväni ovat käyttäneet uutta nimeäni jo pitkään, joten heidän suhteen ei ole ongelmia. Työkaverit kovasti opettelevat uutta ja sekoilevat sanoissaan. Iloisia tuntuvat kuitenkin olevan puolestani - halauksia ja onnitteluja on saatu. Vanhempani taas…esittävät jatko-osaa menestysnäytelmään Kun asioista ei puhuta - niitä ei ole olemassa. En jaksaisi vääntää asiasta riitaa. Ajattelin ottaa ensin passiivisen kannan ja olla reagoimatta vanhaan nimeen. Jos sitten jossain vaiheessa tilanne olisi niinkin pitkälle kehittynyt, että heitä uskaltaisi jopa korjata.

Ensimmäinen sukulaiskirje (oletettavasti kaikkein liberaaleimpaan suuntaan) lähti eilen. Odottelen tuleeko sieltä mitään reaktiota. Sen jälkeen olisivat vuorossa äitini vanhemmat ja sitten muu suku. Vanhempani mitä luultavammin tulevat reagoimaan sukulaisille kertomiseen, koska minä murskaan heidän ihanan täydelliset kulissinsa ja julkistan tämän perheen “salaisen häpeän”. Saa nähdä millainen sota siitä saadaan aikaan. Minulla onneksi on ystävissä ja työkavereissa turvaverkko, joka tarvittaessa ottaa kiinni, jos osumia alkaa tulla enemmän kuin niitä voi sietää.

Olen ajautunut miettimään miksi kaikilla pitää olla mielipide. Ei ihmisen sukupuolesta voi olla mielipidettä. Se vain on (tai on olematta) jotain, eikä muilla pitäisi olla siihen mitään sanomista. Jos kätilön tai synnytyslääkärin arvio sukupuolesta on joitakin johtanut harhaan kaikki nämä vuodet niin ansaitseko minä siitä vihat niskaani? Miksi ihmeessä joku ihminen ottaa minun sukupuoleni henkilökohtaisesti? Ainoa, johon sukupuoleni pitäisi vaikuttaa minun lisäkseni on mahdollinen kumppani - ja sellaista ei minulla tällä hetkellä ole. Silti tiedän, että tässä asiassa minua ei todellakaan tulla sukulaisten toimesta taputtamaan päähän.

Joku päästi kevään valloilleen. Enkä tarkoita pelkästään maasta puskevia kukkia tai pöydällä kiipeileviä muurahaisia. Keväällä alkaa jostain ilmestyä toinen toistaan viehättävämpiä naisia ja siinä sitten miestä viedään kuin nuorta Wertheriä.

Lähivuosina keväät eivät ole olleet kovin helppoja minulle. Syksyt ovat toki pahimpia, mutta valon lisääntymisestä huolimatta keväätkin ovat olleet raskaita. En ole jaksanut iloita niistä kevätjutuista, jotka tavallisesti saavat ihmiset hyrisemään tyytyväisyyttä. Olen tietenkin enemmän kuin ilahtunut huomatessani, että minulla on energiaa iloita ja olla onnellinen kaikenlaisista naurettavista pienistä merkityksettömistä asioista.

Vaikka en ole vielä päässytkään piikittämään iteeni testosteronia niin hormonit tuntuvat hyrräävän aivan omaa tahtiaan ja aivot tulevat jossain kaukana jäljessä. Ystäväni seuraavat huvittuneina miten ihastun vähintään jokatoinen päivä. Romantiikkakärpänen on purrut jotakuinkin pääni irti.

On ilahduttavaa huomata miten näinkin epätäydellisessä tilanteessa elämä voi kuitenkin olla pääosin hauskaa. Olen löytänyt oman iloisen itseni ja mikä huolestuttavinta - sillä on aivan hurja vauhti päällä! Pelaan huolettomana silmäpeliä milloin kenenkin kanssa ja kehoni lähettää varmaan kokoajan sellaista määrää viestejä, että voin vain olla riemuita bodytalkin olevan täysin ilmaista viestintää. Eikä sen tarvitse olla ollenkaan kuolemanvakavaa.

Ettei blogin linja lipsahtaisi huolestuttavasti positiiviselle puolelle niin linkkaampa teille uutisen, jonka tapahtumat ovat lähtöisin varmaan ihan muusta kuin kevätlemmestä. (Mikä mielenkiintoisinta - kyseessä on jatkokertomus.) Työni luonteesta johtuen tapasin hiljattain tuon uutisen naishenkilön. Suosittelen osoittamaan rakkauttaan hieman perinteisemmin tavoin kuin hänen miehensä.

Do I have to change my name?
Will it get me far?
Should I lose some weight?
Am I gonna be a star?

I tried to be a boy, I tried to be a girl
I tried to be a mess, I tried to be the best
(Madonna - American Life)

Suomen nimilain mukaan (694/1985, 32 b §) pojalle ei saa antaa naisennimeä eikä tytölle miehennimeä. Poikkeus voidaan sallia uskonnollisen tavan tai ulkomaalaisuuden perusteella tai “jos siihen harkitaan olevan muu pätevä syy”. Yksi “muu pätevä syy” on sukupuolen korjaus. Sukupuolen vahvistaminen nimittäin tapahtuu vasta prosessin myöhemmässä vaiheessa, joten yleensä transihminen elää vuoden oikeaksi kokemansa sukupuolen nimellä ja vanhalla (geneettisen sukupuolen) henkilötunnuksella.

Nimilaki, laki transseksuaalin (vanha ja väärä termi toivottavasti muuttuu samalla kuin ICD:n uusi käännös tulee) sukupuolen vahvistamisesta (563/2002) tai asetus sukupuolen muuttamiseen tähtäävän tutkimuksen ja hoidon järjestämisestä sekä lääketieteellisestä selvityksestä transseksuaalin sukupuolen vahvistamista varten (1053/2002) ei määritä mitään spesifiä dokumenttia, jolla oikeus tuohon nimenvaihtoon todistetaan. Toisinsanoen maistraatilla ei ole lain antamaa oikeutta vaatia mitään todistusta, mutta ei myöskään velvollisuutta hyväksyä nimenvaihtoa ilman todistusaineistoa.

Niinpä minä päätin koettaa kepillä jäätä. Täytin nimenvaihtoilmoituksen ja vein sen maistraattiin. Siellä tädit katselivat hieman ihmeissään toisiaan ja sanoivat, että tämän pitää mennä henkikirjoittajan kautta. Seuraavana päivänä henkikirjoittaja soitti ja kysyi minulta perusteita nimenvaihtoon. Kerroin olevani korjausprosessissa ja henkikirjoittaja sanoi ajatelleensakin tilanteen olevan se. Hän oli poikkeuksellisen valveutunut tapaus ja osasi kysellä lääkärin suosituksen perään. Lupasin hankkia sellaisen.

Kuten mainitsin, mitään spesifiä dokumenttia tähän asiaan ei ole virallisesti määritelty, mutta tutkivalla lääkärillä on ollut yleensä tapana kirjoittaa suositus nimenvaihtoa varten. Yleensä sen on saanut diagnosoinnin yhteydessä (eli minun tapauksessani se oli tammikuussa), mutta uuden tutkivan lääkärin myötä Helsingissä tuota paperia on saanut todella ruinata. Niinpä kirjoitin sähköpostia tutkivalle hoitajalle ja kyselin voisinko saada kyseisen paperin vihdoin. Hän vastaili ympäripyöreyksiä. Sitten kirjoitin suoraan tutkivalle lääkärille ja pyysin suosituspaperia. Hän sitten lopulta lupasikin sen minulle lähettää.

Näinollen pääsemme kuivakkaasta alusta huolimatta tarinan kliimaksiin. Koko tämän viikon kiirehdin töistä kotiin nähdäkseni olisiko tuo kovin toivottu kirje tullut. Perjantaina sitten näin vihdoin eteisen lattialla HUS:in kuoren, jonka kanssa riensin vauhdilla maistraattiin. Ehdin kymmenisen minuuttia ennen sulkemisaikaa maistraattiin ja ylpeänä annoin virallisen suosituksen nimenvaihdosta maistraatin tädille. Kysäisin myös olisiko henkikirjoittaja vielä läsnä, että voisin selvittää hänen kanssaan onko asia nyt varmasti heidän puolestaan ok. Henkikirjoittaja oli vielä töissä ja hän ystävällisesti vilkaisi nopeasti paperini läpi todetakseen kaiken olevan selvää.

Niin jäivät taakse kaksi naisennimeä ja tilalle tuli kolme miehennimeä. Riemuni määrää ei ole mahdollista kuvata sanoin. Ilmoitin heti parille lähimmälle ystävälle ilouutisen ja ajoin kotiin antamaan kissalle aimo rutistuksen.

Ensimmäinen todellinen askel on siis otettu. Ensi viikolla on ohjelmassa hillitöntä korttien vaihtoa ja uuden nimen lanseeraaminen töissä. Ystävät ovat tienneet nimen (ja sitä käyttäneetkin) jo pitkään. Teoriassa tämä myös aloittaa minun osaltani niinsanotun tosielämän kokeen, jossa on tarkoitus elää täysin miehen roolissa, jotta voitaisiin nähdä onko suunta oikea. Todellisuudessa olen elänyt miehen sosiaalisessa roolissa jo melko pitkään. Ainoat varsinaiset muutokset tässä vaiheessa ovat “uuden” nimen tuleminen viralliseen käyttöön ja sitten ne sukulaiset. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa niin lennän suvusta kuin leppäkeihäs, mutta se ei minua suuremmin sureta. En usko kaipaavani ihmisiä, jotka eivät kykenisi hyväksymään minua omana itsenäni.

Olin viikonlopun Helsingissä katsomassa show- ja discotanssien sm-kisoja. Aiempina vuosina samalla kertaa on kisattu myös streetlajeissa, mutta kaikkien onneksi nyt nuo kisat pidetään erillään. Onhan se toki ollut mukavaa, kun kisoihin on kerääntynyt aina valtava määrä tanssijoita, mutta yksinkertaisesti kaikki kisattavat lajit eivät ole mahtuneet mitenkään järkevästi yhteen viikonloppuun. Kolme päivää putkeen jostain seitsemästä puolilleöin kisapaikalla (joissa ei välttämättä ole mitään järkevää ravitsemusliikettä tai lepopaikkaa lähelläkään) ei ole kovin hauskaa. Etenkin kun on paljon tanssijoita, jotka osallistuvat moniin lajeihin.

Toisaalta uusi systeemi on sallinut myös uusien lajien tuomisen mukaan. Viikonloppuna nähtiin näissä kisoissa aivan uutena asiana “seniorisarja” (eli +35v muodostelmashowtanssia), nykytanssia ja steppiä. Seniorien muodostelmat saivat yleisön innostumaan siinä määrin, että lajilla on varmasti tulevaisuutta. Vaikka notkeus ei ehkä ole enää parhaimmillaan niin asennetta tuolta ikäluokalta löytyy varmasti eniten. Sen päivän haluaisin vielä nähdä, kun kisattaisiin senioreiden disco freestyle-sarjaa!

Kisat olivat tänävuonna Footlightin järjestämät ja pidettiin Töölön kisahallissa. Koripallohalli ei ole aivan ideaali tanssille, koska katsomot ovat sivuilla. Etenkin muodostelmien katsominen sivulta ei anna niistä oikein kunnollista kuvaa. Lisäksi koripallohallin arkkitehtuuria ei ole sattuneesta syystä pohdittu juurikaan akustisista näkökulmista, joten musiikki kaikuu aika ikävästi. Parhaansa olivat kuintekin äänentoistosta vastaavat tehneet. Muuten järjestelyt sujuivat mielestäni hyvin. Minulta ropisee läjä rispektipisteitä Footlightin pääjehulle Taina Schorin-Keltolle, ettei hän keskittynyt valokeilassa paistatteluun vaan puursi kisapaikalla jokapaikanhöylänä - niin tuomareille juomia tuoden kuin tanssilattiaa mopatenkin.

Kuten aina tietyn lajin harrastajien kokoontuessa samaan paikkaan, oli ilmassa herkullinen tunnelma. Satamäärin trikooasuisia voimakkaasti meikattuja ja paljetein koristeltuja hyvävartaloisia tanssijoita kannustamassa omaa porukkaansa ja muitakin. Visuaalisia herkkuja oli tarjolla niin tanssien, pukujen kuin ihmistenkin muodossa. Kauneutta suoraan suoneen.

Showtanssin puolella pienryhmät ovat selvästi syöneet muodostelmien kuormasta ja siten ensinmainitusta sarjasta on lähivuosina kasvanut jälkimmäistä selvästi isompi. Ja onhan toki helpompaa haalia tanssijoita ja tehdä koreografiaa alle kymmenelle kuin yli kahdellekymmenelle. Kuitenkin sitä kaipaisi enemmän osallistujia isoihin muodostelmiin. Se on kuitenkin selvästi kisojen kuninkuuslaji. Erityisesti jäin tänävuonna kaipaamaan Lahden Hot Clubin muodostelmaa. Yleensä olen pitänyt heidän muodostelmistaan todella paljon, mutta nyt Lahdessa on kuulemma sukupolvenvaihdos menossa ja siten heillä ei tänä vuonna ollut muodostelmajoukkuetta. Viime vuosina runsaana pursunnut teatraalisuus ja vaatteidenvaihtotemput ovat nyt hieman rauhoittuneet…mutta minun täytyy kyllä tunnustautua sen teatraalisuuden kannattajaksi.

Muistan ensimmäisen kerran, kun olin katsomassa kisoja ja näin discotanssia. Katsoin hämmentyneenä paljettitrikoissa pomppivia tyttöjä ja mietin mitä pieniä pillereitä heidän aamupalaansa on kätketty. Ensihämmennyksen hälvettyä olen alkanut vuosi vuodelta kiinnostua enemmän discotanssista. Nopearytminen valtavaa voimaa ja notkeutta vaativa laji on hyvin kiehtovaa katsottavaa. Erityisesti naisten soolojen mestaruuden vienyt Janina Ilkka on tanssija, jonka suoritusta katsoo silmiä räpäyttämättä. Jokunen vuosi sitten hän oli vielä pieni tyttö ja silti näytti voittavan kaiken mihin osallistuu. Tänä vuonna lavalla oli jo selvästi nuori nainen, jolle on kehittynyt huikean tekniikkansa lisäksi mahtavat ilmaisulliset valmiudet. Yksi mukava asia kisoissa onkin myös tämä mahdollisuus seurata nuorten ihmisten kehittymistä tanssijana.

Jos tällä paikkakunnalla olisi mahdollista niin alkaisin treenata discotanssia. Voiman ja notkeuden kehittäminen ei ole koskaan pahitteeksi ja jokin siinä kovalla sykenopeudella pumppaamisessa vain kiehtoo. Tietenkin showtanssissakin voi olla paljon discoelementtejä, mutta se ei kuitenkaan ole sama asia… Naisten puolella Suomessa on kova taso ja siten kisatkin ovat nautinnollista katsottavaa. Miehiä valitettavasti tanssiharrastuksen parissa on vähän ja nekin vähät harvemmin hakeutuvat tähän glitterin sävyttämään lajiin. Tänä vuonna miesten sooloissa oli yksi tanssija ja junioripoikia taisi olla kaksi. Kilpailemisesta katoaa mielenkiinto, jos ei ole ketään kenen kanssa kilpailla ja se vaikuttaa sitten suoraan lajin tasoon.

Kaikenkaikkiaan viikonloppu oli kuitenkin nautinnollinen. Tuli nähtyä paljon hyvää tanssia ja saatua paljon uusia ideoita. Street-kisat ovat vapun jälkeen Espoossa, mutta menin lupautumaan silloin töihin, joten joutunen selviämään ilman toista tanssin tehoannosta.

Tunnen itseni surumieliseksi. Se ei tosin ole ehkä mikään suuri uutinen, kun ottaa huomioon, että noin kolme ja puoli vuotta sitten minut todettiin masentuneeksi. Vaihtelevan tasoinen ahdistuneisuus on siis ollut pääasiallinen olotila jo jonkin aikaa. Mutta tällä kertaa en puhu siitä. Tämä surumielisyys on eri asia kuin masennuksen aiheuttama, kaiken murskaava, ahdistus.

Surumielinen on hyvä sana, mutta melankolia sitäkin herkullisempi. Siinä on jotenkin kaunokirjallinen sointi. Goethea ja Wertheriä. Melankolia on mustaa sappea - mitä se lieneekään (minun tapaamani on ollut lähinnä keltaisen vihreää).

Tässä olotilassa kuuluu nauttia yliannostus Simonia ja Garfunkelia soittamalla loputtomana toistona kappaletta El Condor Pasa (If I Could). Oleellista on myös himoita tiibetiläistä mustaa teetä, mutta olla ilman koska on liian laiska keittääkseen sitä. Ja tietenkin traditioita noudattava melankolia vaatii klassisen romanttista kaipausta, joka hiuksenhienosti välttyy sortumasta epätoivon puolelle.

Tavallisen alakulon muuttuminen hämyiseksi melankoliaksi sai mahdollisesti alkunsa niistä tajuttoman houreista, joita uniksi kutsumme. Näin unta ihmisestä, josta pidän ehkä enemmän kuin olisi soveliasta. Hän on ehdottomasti kaikkea muuta kuin tyly ja epäkohtelias, mutta unessa hän käyttäytyi minua kohtaan niin. Koska Jung on sekoittanut pääni, pohdin heijastavatko unet päiväämme vai päivämme uniamme. Enkä tule mihinkään lopputulokseen.

I’d rather be a sparrow than a snail
Yes I would, if I could, I surely would
I’d rather be a hammer than a nail
Yes I would, if I only could, I surely would

Away, I’d rather sail away
Like a swan that’s here and gone
A man gets tied up to the ground
He gives the world it’s saddest sound
(Simon and Garfunkel - El Condor Pasa (If I Could))

Sain hiljattain tunnustusta. Jenni rankkasi minut E-luokkaan eli edustamaan eksellenssismiä. Siitä heräsi hienoinen hämmennys, koska kirjoittaminen on ollut hivenen tahmeaa. Ehkä tämä tästä kevään tullen notkistuu. Itsepetoksen voima voi olla uskomaton…

Meillä on töissä ollut viimeiset kahdeksan viikkoa pienoinen joukko-osasto harjoittelijoita. Aivan vihreitä sellaisia - ensimmäisellä varsinaisella kentällään. Olen ohjannut muita paljonkin, mutta en ole ollut opettamassa kenellekään aiemmin alan ensiaskelia. On ollut jännittävää seurata miten tuo porukka on kehittynyt tämän harjoittelun aikana. Pidän opiskelijoiden ohjaamisesta ja olen saanut kiitostakin ohjaustaidoistani. Lisää samaa lajia on varmasti luvassa lisää, koska saman kurssin opiskelijoita on tulossa meille harjoitteluun jatkossakin.

Muuten on tullut vietettyä hiljaiseloa. Kun tanssinäytökset loppuivat pari viikkoa sitten palasin takaisin normaaliin elämään. Siihen, joka ei sisällä peruukkeja, irtoripsiä, yli tunnin meikkaamista ja paljetein koristeltua lavakarismaa. Tämä viikko on ollut lomaa tanssitreeneistäkin, joten olen lähinnä käynyt töissä ja löysäillyt kotona. Opintoja pitäisi saada pukattua eteenpäin, mutta tunnun elävän jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa (sallinette historiallisen termin). Istun vain odottamassa, että transprosessi etenisi voidakseni alkaa elämään.

Mitään erityistä ei tapahdu. Mietin asioitani ja yritän järjestää niitä jotenkin päässäni. Pohdin paljon sitä päivää, kun nimeni virallisesti vaihtuu. Se on minulle valtava ilo ja helpotus sekä samalla vanhemmilleni…ehkä isku kasvoille. Se on hetki, jolloin heidän on pakko lakata kieltämästä asia ja reagoida jotenkin - enkä sano, että se reaktio olisi välttämättä mikään kaunis. Sitten minulla on vain se tietty oikea ja virallinen nimi - ja sitä tulee käyttää. Enhän minäkään voi kutsua isääni Gertrudeksi ja äitiäni Kaarloksi ihan vain sillä perusteella, että minusta se tuntuisi oikealta. Samalla joudun läväyttämään kaapinovet auki koko suvulle ja siitä tulee varmasti sen luokan farssi, että heikompia hirvittää. Niin, ehkä se juurikin aiheuttaa tämän hiljaisen ja pysähtyneen kauden. Istun aikapommin päällä. Nautin hiljaisuudesta ennen kuin räjähtää.